Alikehittyneet muumipeikot

Vinkki: kuvia klikkaamalla saa auki isommat versiot. Tarkkuus kärsi kun pienensin resoluution nettikokoon.

Olen mielestäni täällä Ugandassa arvokkaalla asialla. Silti on sanottava, että onhan kehitysapu monella tavoin kovin kummallista.

Janssoneiden sarjakuvassa kiteytyy yksi paradoksi kun ”alikehittyneiden alueiden assessori” suree kyvyttömyyttään löytää todella alikehittyneitä alueita. Muumien käy assessoria sääliksi ja he koettavat teeskennellä olevansa alikehittyneitä. Aseet ja kodittomuuden assesori kuittaa rationaalisuudeksi ja sivistyksen lieveilmiöiksi. Vasta kun muumit kyllästyneinä luovuttavat ja palaavat omien harrastustensa pariin, assessori löytää syitä avustusohjelman aloittamiselle. Muumit rentoutuvat rannalla ja assessori tuumaa; ”Yhä näkinkenkäasteella. Täysin primitiivistä!”. Muumilaakson avustusohjelmasta tulee tietysti täysi farssi.

Luen Charles Kennyn kirjaa Getting Better: Why Global Development is Succeeding – and how We Can Improve the World Even More (2011). Kirjan nimi kuvaakin hyvin sen sisällön. Paljon hyvää kehitystä on tapahtunut, ja osa tästä voidaan laskea kehitysavun ansioksi.

Yksi kehy-skenen kuumimmista trendeistä on nyt työllistäminen, yrittäjyyden tukeminen ja elinkeinojen kehittäminen. Maailmanpankin vuosiraportti keskittyi tänä vuonna työpaikkoihin. Lukuisat NGO:t ja muut järjestöt pyörittävät projekteja, jotka pyrkivät toimeentulomahdollisuuksien kehittämiseen. Meidänkin projektimme kuuluu tähän sarjaan.

Monet toimeentuloon liittyvät projektit ovat keskittyneet vain ”tarjontapuolelle”. Tällä tarkoitan sitä, että niissä koulutetaan ja kannustetaan ihmisiä erilaisiin elinkeinoihin ilman, että riittävästi tarkastellaan kysyntää, markkinaolosuhteita ja linkkejä yksityiseen sektoriin. Enenevässä määrin nähdään, että yksityisellä sektorilla on oltava rooli kestävien elinkeinojen kehittämisessä. Monelle NGO:lle toiminta yksityisen sektorin kanssa on kuitenkin todella vierasta. Bisneslogiikkaa on vaikea kommunikoida pehmoisella NGO-jargonilla. Tämä on muuten myös se syy, miksi olemme kollegani Jamesin kanssa täällä Ugandassa. Konsultteina meidän tärkein antimme pitäisi olla se, miten tuleva hanke linkittyy yksityiseen sektoriin ja mikä on kolmannen sektorin rooli tässä kaikessa.

Tämä kolmannen sektorin tarve on nimittäin aivan todellinen. Osana työtämme haastattelemme jatkuvasti kiinnostavia ihmisiä. Tällä viikolla olemme puhuneet kolmen aivan loistavan organisaation kanssa. Näistä kaksi on voittoa tavoittelemattomia (sosiaalisia) yrityksiä ja yksi taas hyvin bisneshenkinen NGO. Kaikki näistä näkivät, että kun vaikkapa kehitetään maatalouden arvoketjuja, voittoa tavoittelevan bisneksen ja hyvin köyhien maanviljelijöiden välissä on usein tilausta fasilitaattorille. Muutamien satokausien jälkeen tilanne pitäisi pystyä stabiloimaan niin, että kolmatta osapuolta ei enää välttämättä tarvita.

Vastaavasti tarve käytännönläheiselle koulutukselle on huutava. Ugandassa, kuten monissa muissakin köyhissä maissa, virallinen opetusohjelma on kolonialistista perintöä ja äärettömän teoreettinen. Se ei valmista nuoria mihinkään. Sen sijaan nuoret oppivat koulussa, että maatalous on vähän halveksuttavaa hanttihommaa ja ainoat oikeat työt ovat siistit sisätyöt, joita ei ole tarjolla juuri kenellekään. Todellisuudessa maatalouden pitäisi kuitenkin olla Ugandan talouden moottori. 

Tilannetta paikkaavat organisaatiot tarjoavat järjestään samankaltaisia moduuleita: perusasiat rahasta, säästämisestä ja lainaamisesta; perusasiat tilinpidosta; yrittäjähenkinen asenne; liiketoimintasuunnitelman tekeminen ja niin edelleen. Hienoa, että joku täydentää huonoa koulujärjestelmää, mutta olisihan se tehokkaampaa jos myös virallinen koulujärjestelmä keskittyisi olennaiseen eli valmentamaan nuoria selviämään vallitsevissa olosuhteissa.

Kovat odotukset näiden nuorten niskoilla toki on. Suomessa 17-vuotis yrittäjä pääsi peräti Linnan juhliin. Täällä heitä pitäisi olla miljoonittain. Ugandassa on maailman nuorin väestö. Nuorten matkassa on monia mutkia, joista tulen kirjoittamaan myöhemmin lisää. Yksi ongelma yrittäjyyden kehittämisessä on, että suurin osa ihmisistä haluaisi kopioida liikeidean suoraan joltain toiselta. Tämä ei useinkaan ole se tuottoisin strategia. Samaa kyllä kävi Muumilaaksossakin.

Ongelmaa yritettiin ensin ratkaista markkinoinnilla, mutta lopulta…

Ja tukiaisista pääsenkin hienolla aasinsillalla tämän kirjoitukseen viimeiseen aiheeseen. Kanssani kehy-asioista keskustelleet jo tietävätkin, että en pidä Kepasta eli suomalaisten kehy-järjestöjen kattojärjestöstä. Kepa on minulle aivan liian vasemmalla ja kaikkitietävä. Erityinen inhokkini on Kepan nettisivuilta löytyvä ”myyttejä kehitysavusta” –osio, joka ei juuri näy päivittyneen sitten vuoden 2009 kun niitä viimeksi luin. Yksi myytti on "Apu tekee vastaanottajista laiskureita", jossa yritetään todistella, että ”Tavallinen ihminen ei usein hyödy kehitysavusta niin suoraan, että kehitysapu voisi häntä passivoida.” Tekstissä ei tietenkään viitata mihinkään lähteeseen, koska Kepan sanahan on laki näissä asioissa.

Kun haastattelemme kokeneita paikallisia asiantuntijoita, yksi toistuva teema on tämä. Monet NGO:t ovat olleet liian anteliaita. Ilmaiseksi annetut asiat ja palvelut ovat passivoineet ihmisiä. He eivät haluaisi itse ponnistella, koska on totuttu pääsemään helpommalla. Ongelma on erityisen suuri Pohjois-Ugandassa, jota on jälleenrakennettu julman konfliktin jäljiltä. Me emme muuten erikseen kysy tästä, vaan ihmiset ovat ottaneet tämän itse esille. Siteeraan tähän maanantain muistiinpanoistani (joiden puhtaaksikirjoitus on vielä kesken, auts!): ”No freebies! People need to invest in their own growth. People have to start thinking commercially.”

PS: En tietysti itsekään laittanut tähän viittauksia haastateltaviimme, mutta yritän taiteilla luottamuksellisen asiakassuhteen ja avoimen bloginpidon välimaastossa. Asiakkaamme tulee todennäköisesti laittamaan osan projektin lopputuotteista avoimeen jakeluun, eli sitten niitä pääsee kyllä lukemaan.